Boracayn reissu 6/6.
Regency Beach resortin naapuritontin ikävä kukko kiekui meitsin hereille kasilta. Kännykän akku oli kuollut yöllä eli piuha kiinni ja uutta Filippiiniläistä virtaa tankkiin. Aamupalalle hotellin ravintolan terassille rantakadulla. Sulunmeri heitteli auringon hiekkaa silmiin. Viimeinen vilkaisu White beachille ja huoneeseen pakkaamaan. Innin taitellessa kesämekkoaan matkalaukkuun yhtäkkiä se kiljaisi: Se on täällä! Meitsillä meni hetki ennen kuin hiffasin; se tulomatkalla hukkunut vihkisormuksen kivi. Se oli laukun sisäkankaan laskoksessa. Oli kai pudonnut sinne jo himassa pakatessa. Huokaisin helpotuksesta; säästyin uuden kiven ostolta, mutta lupasin, että Shanghaissa mennään kiristyttämään se. Check out ja lobbybaariin mehulle, oltiin saatu check in:ssä kupongit ja oli viimeinen sauma käyttää ne. Ei oltu ainoat lähtijät, aulassa oli 30 ihmistä odottamassa kuljetusta. Päästiin vasta kolmanteen Toyota Hiluxiin. Lava täyteen jengiä ja matkalaukut katolle. Kuski ei säästellyt kaasun kanssa ja välillä tuntui, että koko kosla kaatuu. Venesatamassa ostettiin lauttaliput 50 pesoa nokka ja pari flaskaa vodaa dösaa varten. Tällä kertaa se oli iso rautabotski, jossa oli sisällä penkkejä kymmenille. Telsussa pyöri joku väkivaltavideo. Caticlanissa suoraan dösaan, joka oli snadi ja kuuma ja piukeena turisteja. Osa matkalaukuista kasattiin sisälle kuskin ympärille. Kaikille löytyi kuitenkin jonkinlainen istumapaikka. Kello oli kaksi, kun käsijarru päästi pyörät kirskahtaen pyörimään. Matkaa oli 60 kilsaa. Laitoin napit korviin ja Kissin Animalizen soimaan. I’ve had enough pläjähti eetteriin. Ei bändin paras albumi, vähän liikaa kasaritukkahevivaikutteiden imeltämä, toimi kuitenkin reissumusana. Ajettiin läpi riisipeltojen ja kylien, välillä meren rantaa seuraillen. Maisemat oli upeat. Luonto oli vehreää ja vihreää, viidakkomaista. Tietä ja peltoja reunusti palmut, takana korkeat vuoret ja sininen taivas. Ohitettiin skole, jonka pihassa oli skidejä koulupuvuissa. Sitten Katolilainen hautausmaa. Välillä tie oli niin töyssyinen, että takapenkillä meinasi pää kolahtaa kattoon. Kalibon lentokentällä oltiin puoli neljältä. Turvatarkastus matkatavaroille ja kengille oli ulko-ovella. Siellä oli vain yksi check in tiski, johon sitten jonotettiin. Hirvee härdelli joka puolella. Seinällä oli varoitus, ettei saarelta saanut viedä pois simpukoita. Mites meidän simpukankuoret? Ei kai koske meitä, ei ainakaan kannattanut kysyä. Haukattiin lentokentän pienessä kahvilassa Hawaian sandwichit, banaanivohvelit ja mangomehut. Meitsille tietysti vielä tsufe. Terminaalissa oli yksi odotussali, jonka pari ulko-ovea ajoi porttien virkaa. Käveltiin koneeseen. Ovi kiinni ja kiitoradan päätyyn. Kaasu pohjaan, riisipellot vilisivät ikkunan takana. V1 rotate. Etupyörä nousi maasta. Philippine airlinesin lento Manilaan oli ilmassa. Aika lyhyeltä kiitoradalta Airbus 320 näköjään pystyi lähtemään. Matkalla tarjottiin tsufee, teetä ja vodaa. Tuntia myöhemmin Manilaan laskeuduttaessa oli pimeää. Great western travelin opas odotti terminaalissa ja keräsi porukan kasaan. Ilmastoitu bussi vei Heritage hotelliin. Oltiin ihan sippi eikä jaksettu lähteä mihinkään, vaan tilattiin safkat huoneeseen ja sitten punkkaan. Bleesasin hetken Remun Seitsemän ilon kyyneleitä paljoakaan siitä tajuamatta. Aamulla olisi lento himaan Shanghaihin. Tsiigaa stoorin fotot!
0 Comments
Boracayn reissu 5/6.
Luolaopas odotti Regency Beach resortin pihassa puoli kasilta, niin kuin oltiin eilen sovittu. Otettiin mopotaksi ja päräytettiin porukalla White beachin Station 1:een. Skriivasin nimet listaan ja maksoin snorkkelien ja lasien vuokran ja venemaksun 2900 pesoa. Sitten laiturille, missä odotti kymmenmetrinen katamaraani. Botskissa oli kaksihenkinen miehistö. Hypättiin kyytiin, opas lähti messiin. Botski oli kokonaan meidän käytössä. Moottori pärähti käyntiin ja nokka alkoi leikata aaltoja. Seurattiin White beachiä ja läpi Boracayn ja Paneyn välisestä salmesta. Ohitettiin laituri, josta Caticlanin veneet lähtivät. Sitten nokka ulapalle. Aallot kasvoivat ja vesi roiskui. Jossain mielen sopukoissa Hanoi Rock veisasi: ”Welcome to the ocean. Welcome to the sea. Welcome to the jungle. Deep inside of me.” Aurinko porotti ilman sääliä pilvettömällä taivaalla, onneksi botskissa oli pressukatos. Ohitettiin jyrkkäseinäinen Magic island, minkä vihreiden palmujen alta pilkisti ruskeita palmunlehdistä bygattuja katoksia. Kolme varttia lähdöstä ja rantauduttiin Crystal cove saaren valkoiselle hiekkarannalle. Maksettiin saarimaksu 375 pesoa. Welcome to the dream island, sanottiin kyltissä. Oppaan mukaan saaren omisti joku armeijan kenraali. Mesta oli tehty turisteja varten; siellä oli picnic-katoksia, näköalatasanteita, patsaita, rafloja ja pari luolaa. Kivetyt polut linkittivät mestat toisiinsa. Yksi polku päättyi maassa olevan aukon eteen. Laskeuduttiin muutama metri rappuja luolaan, joka oli kekseliäästi nimetty Cave 1:ksi. Se oli pieni ja toisesta päästä auki mereen. Se oli nopeasti nähty, siis takaisin ylös ja rantatörmää seuraavaa polkua saaren toisella puolelle. Siellä oli toinen luola, joka oli nimetty – tadaa! – Cave 2:ksi. Se oli paljon isompi ja sieltä pääsi vielä suurempaan luolaan, mikä oli auki merelle ja piilotteli pientä salaista hiekkarantaa. Relattiin hetki biitsillä ja syötiin mangoja ja papaijoita, joita oltiin otettu reppuun evääksi. Sitten takaisin botskille ja nokka irti hiekasta. Suora linja Boracayn kaakkoispäädyn ylänurkkaa. Crocodile island makasi 300 metriä Tambisaan beachistä. Botski ankkuriin saaren ja rannan väliin parinkymmenen muun samalla asialla olevan botskin sekaan. Kylkeen meloi gäbä kanootilla vaatimaan 40 peson environmental feetä. Raha käteen, paita pois ja veteen snorklaamaan. Vettä oli 2-4 metriä ja vesi kristallin kirkasta. Pohja oli valkoista hiekkaa ja vulkaanista mustaa kiveä, värikkäitä kaloja ja kasveja ja koralleja. Jäljellä oli enää paluumatka. Ankkuri ylös ja Boracay ohoi! Matkalla opas kertoi pelaavansa korista ja vonkasi meitsin lenkkareita, sen omat oli kuulemma liian pienet. Ne oli mun ainoot tsengat messissä lipareiden lisäksi eli en voinut auttaa. Jankkaaminen jatkui ja meinasi alkaa jo käämi kärytä, mutta onneksi päästiin station 1:lle. Kun palautin snorkkelit, niin alkoivat vaatia lisämaksua ylimääräisestä ajasta 600 pesoa, unohtivat kertoa aikarajasta vuokrattaessa. Niin turistia viedään. Oppaalle annettiin 1200 pesoa ja hyvästeltiin se. Ajettiin mopotaksilla hotlaan. Oltiin oltu reilut 4 tuntia matkassa. Syötiin myöhäinen buffet-lounas Sea breezessä ja mentiin sen jälkeen White beachille uimaan. Meiggu rakensi hiekkalinnan, tuleva arkkitehti. Rantakadun kaupoista tarttui mukaan lisää matkamuistoja, pää olikin jo niitä täynnä. Illalla eksyttiin terassikahvilaan tsufelle ja jädelle ja tsiigaan auringonlaskua. Kuu kiipesi taivaalle. Täällä se oli eri asennossa; se hymyili, kun meillä se oli kyljellään. Meiggu laski, että sillä oli 16 hyttysen puremaa. Niitä kai tuli yöllä avoimesta ikkunasta. Meitsin veri näköjään ei moskiitoille kelvannut. Stoori jatkuu... Tsiigaa stoorin fotot! Boracayn reissu 4/6.
Ruosteinen Toyota Hilux kaarsi Regency Beach resortin pihaan ja hypättiin katetulle lavalle. Oltiin tilattu tää island tour respasta vain tunti sitten. Ajettiin main roadia vähän matkaa ja käännyttiin Bulabog roadille ja siitä Lapuz-Lapuz roadille, joka kiipesi Mont Luho vuorelle. Takana nelisen kilometriä ja oltiin ensimmäisessä etapissa. Kosla parkkiin tien sivuun ja lyhyt patikka saaren korkeimmalle kohdalle 100 metriä merenpinnannasta. Maksoin Mont Luho view pointin sisäänpääsymaksun, 50 pesoa nokka, penkillä istuneelle väsyneen oloiselle kaiffarille. Portilla oli parisen kymmentä pientä häkkiä, missä oli fregattilintuja, pussiahma ja muita eläimiä. Aitaan oli maalattu: ”Älä ota muuta kuin valokuvia. Älä tapa muuta kuin aikaa. Älä jätä muuta kuin jalanjälkiä.” Puusta, betonista ja raudasta rakennetuilta näköalatasanteilta ja niitä yhdistäviltä silloilta näki koko Boracayn ja naapuri saaret myös. Alhaalla valkoinen golfauto pysähtyi greenin viereen. Bulabog-rannalla leija- ja purjelautailijat kilpailivat tuulen kanssa. Hiekkatiellä päristeli beach buggy-karavaani. Vulkaanisten kallioiden välistä pilkisti valkohiekkaisia autioita biitsejä. Yli lensi helikopteri turisteja kyydissä. Kun reitti oli kierretty, palattiin koslalle. Kello oli kymmenen ja lämpöä reilut 30 astetta. Penkki poltti shortsien läpi. Matka jatkui töyssyistä hiekkatietä. Vastaan tuli mönkijäkaravaani. Reilu pari kilsaa ja oltiin taas asvaltoidulla Main roadilla, mitä sitten päästeltiinkin melkein päätyyn asti, kunnes käännyttiin uudelle hiekkatielle ja kyytiin hyppäsi luolaopas. Tie loppui ja kuljettaja pääsi siestalle. Maksoin majasta kurkkineelle naiselle 50 peson sisäänpääsymaksun kolmesta. Seurattiin opasta kilsan verran läpi viidakon ja sitten seisottiin Bat caven suuaukolla. Laskeuduttiin pimeään luolaan ja kiivettiin korkea ja jyrkkä kivikko alas. Meitsillä oli kamerareppu selässä, mikä ei tehnyt kiipeämistä yhtään helpommaksi. Meiggu oli oppaan repparissa. Pohjalla huokaistiin helpotuksesta vähän liian aikaisin. Opas valaisi fikkarilla kattoa, jossa roikkui satoja lepakoita ja niitä lensi ympäriinsä ja ne vikisivät. Jostain kuului rikkoontuvien aaltojen kumina. Valokeilan osuessa maahan siihen kipitti pieni punainen rapu. Oppaan mukaan se elää koko elämänsä pimeässä. Seurattiin opasta, fikkari oli ainoa valonlähde. Luolan toisessa päässä oli snadi laguuni, josta kajasti himmeää valoa. Opas sanoi näyttävänsä meille yllätyksen. Kun päästiin laguunin viereen, valokeila osui johonkin tummaan parin metrin päässä. Mitä helvettiä! Se oli käärme! Sinimustaraitainen käärme, keltainen juova silmän alla. Oppaan mukaan se oli myrkyllinen, muttei kuulemma helpolla purrut ihmistä. Väitti, että 17 vuoden opasuran aikana käärme ei ole kertaakaan purrut sen asiakasta. Kertoi käärmeen saalistavan meressä ja asuvan luolassa. Inni ja Meiggu seisoivat paikoilleen jähmettyneinä, ei meitsikään tilanteesta nauttinut. Opas etsi valokeilaan vielä kaksi muutakin luiroa. Fikkari reistaili ja sammui välillä. Vaikka ylös kiipeäminen oli pelottava ja raskas, oli helpotus päästä pois luolasta. Kymmenen minuuttia myöhemmin seisottiin ulkona hikisinä ja likaisina, mutta sentään hengissä. Olisi yhtä hyvin saanut jäädä tekemättä tämä juttu. Paikalle tupsahti ryhmä jenkkejä ja vaihdettiin pari sanaa. Jatkettiin viidakkopolkua läheiseen Crystal caveen, sen aukko oli ehkä metri kertaa metri. Oppaan perässä sisään, tällä kertaa laskeutuminen oli helppo. Meiggu oli taas oppaan repparissa. Se oli muodostumassa oleva tippikiviluola ja kivien suolot kimaltelivat valossa kuin kristallit. Siitä se nimi kuulemma tuli. Katto oli täynnä koloja, joissa oli pääskysen pesiä. Ne piti vähän samanlaista vikinää kuin lepakot. Takaisin maan pinnalle ja polkua koslalle. Maksettiin oppaalle 30 taalaa ja vapautettiin se vastuusta. Se jäi juttelemaan lipunmyyjäeukon kanssa meidän hypätessä lavalle. Kymmenen minuutin ajo ja oltiin Puka beachillä. Kilometrin pituinen biitsi oli valkoista hiekkaa ja rauhallinen, vain muutama turisti. Palmujen varjossa oli kuitenkin katoksia, missä myytiin matkamuistoja, juotavaa ja kookospähkinöitä. Niiden vieressä oli rivi mopotakseja. Ketä varten? Ajopuista tehdyn aidan portissa luki Sea shore grill, sieltä olisi saanut safkaa. Kyltin mukaan roskaamisesta sai ensimmäisellä kerralla 100 peson, toisella 500 peson ja kolmannella 1000 peson sakon. Ilmankos ranta oli niin siisti. Katamaraanit hyppivät turkooseilla aalloilla. Meiggu keräsi autokuskin kanssa simpukoita. Inni teki kauppaa simpukkakaulakorusta. Paluumatka mentiinkin koko matka Main roadia ja se meni nopeasti. Maksoin kuljettajalle 2000 pesoa 5,5 tunnin pestistä, siinä oli mukana hyvät tipit. Huoneessa googlasin sen käärmeen: Lattapyrstökäärme. Se on ihmiselle tappava. Että sellainen luolaseikkailu. Stoori jatkuu... Tsiigaa stoorin fotot! Boracayn reissu 3/6.
Hypättiin Regency Beach resortin edessä tien sivussa päivystäneen mopotaksin kyytiin – meitsi kuskin viereen ja tytöt taakse – ja ajettiin Main roadia kilsan verran ja käännyttiin Bulabog roadille. Sitä sitten läpi lautamajojen muodostaman kylän ja oltiin perillä. 100 pesoa kuskille ja kamera repusta. Bulabog beach oli surffareiden mesta ja jollei sitä olisi muuten hiffannut, niin varmuuden vuoksi puuhun oli kiinnitetty oranssi surffilauta ja siihen skriivattu ”Surfer’s home”. Tällä puolella saarta oli tuulisempaa kuin White beachillä ja leijalautailijat tekivät monta metriä korkeita loikkia ja purjelaudat kiisivät kuin F1:set. Uimareita ei ollut yhtäkään, vaikka oli biitsi oli hienoa hiekkaa ja matalaa pitkälle. Aallot oli tuonut rantaan oksia ja muuta roinaa eikä paikkaa oltu vaivauduttu siivoamaan. Palmujen välissä oli snadeja mökkejä ja pari välinevuokraamoa. Paikalliset lapset piirsivät kuvia hiekkaan. Parin kilometrin pituisen biitsin kaakkoispäässä työntyi mereen kivinen niemi, joka hotellin respasta saadun kartan mukaan oli Boracay rock. Lähempää katsottuna niemi oli tummaa vulkaanista kiveä. Puunrungolla istunut mummo neuvoi polun niemen kärkeen. Se kiemurteli puiden ja tiheiden pensaikkojen välissä. Maa oli punaista hiekkaa. Sieltä ylhäältä näki niemen toiselle puolelle, missä oli kalastusveneitä ankkurissa ja rantahiekalla. Vastaan tuli paikallinen kundi, jolla oli valkoinen kyyhky olkapäällä narussa kiinni. Alhaalla kivellä istui pikkutyttö tsiikaamassa surffilaudalla melovaa poikaa. Niemen kärjestä avautui maisemakorttinäkymä; sinivalkoinen taivas, turkoosi meri ja Little Boracay rock. Meri oli syönyt isoa kallionlohkaretta alhaalta niin, että se tasapainotteli kapean glabbin varassa. Vesi oli kristallinkirkasta. Paluumatkalla juteltiin majansa kuistia lakaisevan eukon kanssa. Nousuvesi oli kaventanut rantaa pari metriä. Surffareita oli tullut lisää ja taivas oli täynnä erivärisiä varjoja. Käveltiin kapeaa hiekkatietä Main roadille ja ohitettiin matkalla kukkotappelukehä, jonka pihassa istui kukkoja orsilla kilpanumerokyltti vieressä. Jatkettiin D´Malliin, minkä snadilla aukiolla oli maailmanpyörä. Ei sieltä maailmaa nähnyt, lähimpien talojen katot vaan, mutta ajettiin sillä muuta kierros Meiggun kanssa. Hoidettiin tuliais- ja matkamuisto-ostokset alta pois. Syötiin grillattuja katkarapuja, kanaa, possua ja vihanneksia. Ilta otettiin iisisti uimalla hotellin altaassa. Bleesasin rantatuolissa Remun ’Seitsemän ilon kyyneleitä’, joka ei oikein meitsille auennut. Remumaista lennokasta stooria, mutta ilman juonta tai teemaa. Pelkkiä irrallisia lauseita. Oon aina digannut äijää ja sen stailia, niin että pitihän tääkin buki tsöbaa. Oon Remulle paljosta velkaa; Meitsin ensimmänen oma älppäri oli Roadrunner ja se riuhtaisi gloddin rockin syövereihin ja sillä tiellä ollaan edelleen. ”It ain’t what you do, it’s how you do. It ain't what you've been through. It's how you've been through.” Stoori jatkuu... Tsiigaa stoorin fotot! Boracayn reissu 2/6.
Meri oli turkoosin eri sävyjä, taivas sinistä ja valkoista, ja taivaanrannassa ne sekoittuivat toisiinsa. Aallot kiipesivät laiskasti valkoista hiekkaa, jonka väri oli peräisin kuolleista korallipolyypeistä. Palmujen välistä pilkisti värikkäitä auringonvarjoja. Joka puolella oli jengiä; uimassa, kahlaamassa, skimmaamassa, kajakkeilemassa, veneilemässä, grillaamassa itseään tai vaan hengaamassa. Boracaylle tultiin nauttimaan sen rannoista ja saaren helmi oli neljä kilometriä pitkä White Beach, joka oli rankattu yhdeksi maailman kauneimmista biitseistä. Oli iisi hiffaa miksi. Oli puolipäivä ja laskuvesi, mikä teki Willy’s rockille kahlaamisen helpoksi; vettä oli polviin asti. Snadi saari oli muutaman kymmenen metrin päässä rannasta. Sen muodosti kuusi vulkaanista kiveä, joista kolmella kasvoi kitukasvuinen puu ja yhdellä oli pieni kappeli. Noustiin kiviraput sinivalkoiselle kappelille, jonka sisällä oli Neitsyt Marian patsas. Kiven päältä näki koko White beachin päädystä päätyyn. Kuvauksellinen mesta. Sukellettiin palmurivin läpi rantakadulle, joka oli samaa valkoista hiekkaa kuin rantakin. Sen varressa oli ruokarafloja, pubeja, yökerhoja, matkamuistokauppoja, sukellusfirmoja, retkifirmoja. Meidän matka pysähtyi Häagen-Dazsiin tsufelle ja jädelle. Kun kupit oli tyhjät, seikkailtiin virkistäytyneinä saaren läpi kulkevalle Main roadille, mikä oli jokseenkin ylimitoitettu nimi töyssyiselle tielle, jonka varressa oli hökkeleitä. Yhdessä nuhruisessa rakennuksessa luki Hospital, toisessa Court house. Jatkettiin hotellille uimaan ja poreisiin. Allasbaarin kundi sekoitti itsekehittämänsä cocktailin – ei huono! Ilta sytytti taivaanrannan palamaan. Oranssina hehkuva aurinko värjäsi pilvet ja meren. Tsiigattiin maagista auringonlaskua Cafe del Marin rottinkisissa lepotuoleissa White beachin palmujen alla. Meitsillä lasissa San Migiä, tytöillä tuoretta mangomehua. Meiggu kahlasi meressä ja rakensi hiekkalinnan. Ihmeteltiin Innin kanssa, kun rannalla oli niin paljon jengiä ja kaikki tuijotti auringon suuntaan. Sitten huomattiin, että siitähän puuttui pala. Oli osittainen auringonpimennys ja vieläpä auringonlaskun aikaan. Tulipallon tipahdettua horisonttiin istuttiin pöydällä olevan lyhdyn valossa. Kalastusveneiden lamput rei’ittivät pimeää merta, tähdet taivaankantta. Niissä tuoleissa oli niin mukava relaa, että päätettiin safkata siinä. Mentiin kaikki eri pääruoalla: Katkarapuleipä, kanaleipä ja Thainuudelit. Jälkkäri kuitenkin oli kaikilla sama mangojäde, tosin mulla tsufen ja Gin Tonicin kanssa. Lasku oli 2100 pesoa. Tunnelmallinen ja eksoottinen mesta, ruoka OK plus. Stoori jatkuu... Tsiigaa stoorin fotot. Boracayn reissu 1/6.
Manilassa satoi vettä ja se veti tammikuisen sunnuntain lämpötilan 25 asteeseen. Paita liimautui ihoon kiinni jo tuubissa koneesta terminaaliin. Parinkymmenen minuutin jonotus passintarkastukseen ja lentokenttämaksu 600 pesoa. Nopea pysähdys rahanvaihtotiskillä: Dollarit pesoiksi, sitten juoksujalkaa kotimaan terminaaliin ja suoraan seuraavaan koneeseen. Philippine airlinen Airbus 320 nousi siivilleen ja räpytteli läpi harmaiden pilvien. Lentoemo toi pähkinäpussit ja BÄNG! Innin pussi putosi pöydälle ja se alkoi pyöriä paniikissa edestakaisin. Se käänsi veskansa ylösalaisin, kävi läpi fikkat, etsi penkiltä ja lattialta. Sormuksen kivi! Se oli poissa. Kauanko se oli ollut hukassa? Oliko se ollut kiinni sormuksessa vielä Shanghain lennolla? Yritin lohduttaa, että hommataan uusi, muttei auttanut. Kivi oli ollut kymmenen vuotta meidän liiton sinettinä ja nyt se oli poissa. Nafti tunnin lento laskeutui Kalibon kentälle Paneyn saarella. Kenttä oli snadi; kiitorata keskellä riisipeltoja ja oksista kyhättyjä majoja. Terminaalissa oli yksi odotushuone, vessa ja matkamuistomyymälä. Parkkiksella odotti kaksi turistibussia. Lautahökkelissä oli Kokiskyltti katolla, se oli kai rafla. Sitten kuului meidän nimet ja noustiin toiseen busseista. Se oli tilava ja ilmastoitu ja töllössä pyöri Rush hour 2. Ajettiin läpi taajamien ja peltojen ja ylitettiin pari jokea. Tien varsilla oli asumuksia, jotkut palmun oksista, jotkut laudoista, jotkut tiilistä ja betonista. Kauppojen ja raflojen ja baanojen nimet oli englanniksi. Välillä tuli vastaan Jeepney, jeepinnäköinen pikkudösa, jossa oli jengiä katolla ja osa roikkui ulkona. Matkanteko oli hidasta, kun jouduttiin ohittelemaan mopoja ja mopotakseja. Yö putosi päälle, kun parin tunnin päästä päästiin Caticlaniin. Bussi pysähtyi pienen rakennuksen eteen. Se osoittautui venefirman odotushuoneeksi, missä tutkittiin matkalaukut ja tsöbattiin lauttaliput; 200 pesoa. Päästiin botskiin, joka oli kapea katettu katamaraani. 36 ihmistä ahdettiin sisään ja matkalaukut katolle. Molemmin puolin oli aisojen varassa puiset kellukkeet pitämässä venettä pystyssä. Oli kova tuuli ja isot aallot, mutta botski lähti säkkipimeälle merelle. Se natisi liitoksissaan ja kaikki oli kauhuissaan. Katossa roikkuva hehkulamppu heilui hulluna, sen vieressä oli muutama vanha pelastusliivi. Kelasin pelastautumissuunnitelmaa, kuinka rohmuaisin kolmet liivit, kun botski uppoaisi. Laitaan hakkaavat aallot kasteli Innin läpimäräksi. Himmeitä valoja. Ne kasvoivat. Rakennuksen ääriviivoja. Laituri! Se oli Boracay. Köydet kiinni ja pois botskista. Ruorimies ja apupoika nosti laukut laiturille. Käsi oli ojossa ja löin siihen 100 pesoa. En muista, koska vartti olisi tuntunut yhtä pitkältä. Hypättiin pienen Toyota Hiluxin lavalle, missä jo istui yksi jenkki. Gäbä oli Shanghaista ja Great Western travelin matkalla, niin kuin mekin. Meidän viikon reissu bungas 26000 rembulaa eli 3300 egee; kaksi aikuista ja skidi. Lyhyt pyrähdys ja oltiin Regency Beach resortin pihassa noin puolessa välissä White beachiä. Check in voucherilla. Meillä piti olla deluxe-huone, mutta oli jotain sählinkiä ja saatiinkin parempi huone, jonka terassilta pääsi suoraan altaaseen. Ei kun simmarit päälle ja Meiggun kanssa uimaan. Hotelli oli kolmikerroksinen, sisäpihasta puolet oli allasta ja sen keskellä valaistu poreamme. Kuplien sekaan siis. Oltiin safkattu viimeksi Shanghain koneessa ja hungeri oli karsee. White beachin rannasta löydettiin kiinalainen rafla Zhu, joka kuului Regencyn kompleksiin. Hapanimelää kalaa, hapanimelää possua, naudanlihaa, nuudeleita ja sienikeittoa. Lasissa Boracay fever cocktailit. Jälkkäriksi litsiä mantelikastikkeessa. Koko homma bungas 2000 pesoa eli 40 egee, joka meni huonelaskuun. Tippi tarjoilijalle ja rannalle, missä ammuttiin raketteja ja bändi skulas, kauempana tuliakrobaatit teki temppujaan. Oli kiinainen uusivuosi. Yö tapettiin kävelyllä ranta-aalloissa. Sormuksen kivi unohtui hetkeksi, kun taivaalla kimalsi miljoonat jalokivet. Stoori jatkuu... Tsiigaa stoorin fotot. |