Bulabog beachillä kannattaa käydä vaikkei surffaisikaan.

Boracayn reissu 3/6.
Hypättiin Regency Beach resortin edessä tien sivussa päivystäneen mopotaksin kyytiin – meitsi kuskin viereen ja tytöt taakse – ja ajettiin Main roadia kilsan verran ja käännyttiin Bulabog roadille. Sitä sitten läpi lautamajojen muodostaman kylän ja oltiin perillä. 100 pesoa kuskille ja kamera repusta. 
Bulabog beach oli surffareiden mesta ja jollei sitä olisi muuten hiffannut, niin varmuuden vuoksi puuhun oli kiinnitetty oranssi surffilauta ja siihen skriivattu ”Surfer’s home”. Tällä puolella saarta oli tuulisempaa kuin White beachillä ja leijalautailijat tekivät monta metriä korkeita loikkia ja purjelaudat kiisivät kuin F1:set. Uimareita ei ollut yhtäkään, vaikka oli biitsi oli hienoa hiekkaa ja matalaa pitkälle. Aallot oli tuonut rantaan oksia ja muuta roinaa eikä paikkaa oltu vaivauduttu siivoamaan. Palmujen välissä oli snadeja mökkejä ja pari välinevuokraamoa. Paikalliset lapset piirsivät kuvia hiekkaan.
Parin kilometrin pituisen biitsin kaakkoispäässä työntyi mereen kivinen niemi, joka hotellin respasta saadun kartan mukaan oli Boracay rock. Lähempää katsottuna niemi oli tummaa vulkaanista kiveä. Puunrungolla istunut mummo neuvoi polun niemen kärkeen. Se kiemurteli puiden ja tiheiden pensaikkojen välissä. Maa oli punaista hiekkaa. Sieltä ylhäältä näki niemen toiselle puolelle, missä oli kalastusveneitä ankkurissa ja rantahiekalla. Vastaan tuli paikallinen kundi, jolla oli valkoinen kyyhky olkapäällä narussa kiinni. Alhaalla kivellä istui pikkutyttö tsiikaamassa surffilaudalla melovaa poikaa. Niemen kärjestä avautui maisemakorttinäkymä; sinivalkoinen taivas, turkoosi meri ja Little Boracay rock. Meri oli syönyt isoa kallionlohkaretta alhaalta niin, että se tasapainotteli kapean glabbin varassa. Vesi oli kristallinkirkasta.
Paluumatkalla juteltiin majansa kuistia lakaisevan eukon kanssa. Nousuvesi oli kaventanut rantaa pari metriä. Surffareita oli tullut lisää ja taivas oli täynnä erivärisiä varjoja. Käveltiin kapeaa hiekkatietä Main roadille ja ohitettiin matkalla kukkotappelukehä, jonka pihassa istui kukkoja orsilla kilpanumerokyltti vieressä. Jatkettiin D´Malliin, minkä snadilla aukiolla oli maailmanpyörä. Ei sieltä maailmaa nähnyt, lähimpien talojen katot vaan, mutta ajettiin sillä muuta kierros Meiggun kanssa. Hoidettiin tuliais- ja matkamuisto-ostokset alta pois. Syötiin grillattuja katkarapuja, kanaa, possua ja vihanneksia.  
Ilta otettiin iisisti uimalla hotellin altaassa. Bleesasin rantatuolissa Remun ’Seitsemän ilon kyyneleitä’, joka ei oikein meitsille auennut. Remumaista lennokasta stooria, mutta ilman juonta tai teemaa. Pelkkiä irrallisia lauseita. Oon aina digannut äijää ja sen stailia, niin että pitihän tääkin buki tsöbaa. Oon Remulle paljosta velkaa; Meitsin ensimmänen oma älppäri oli Roadrunner ja se riuhtaisi gloddin rockin syövereihin ja sillä tiellä ollaan edelleen. ”It ain’t what you do, it’s how you do. It ain't what you've been through. It's how you've been through.” Stoori jatkuu...
Tsiigaa stoorin fotot!