iPhonen pärinä veti mustasta tiedottomuudesta takaisin todellisuuteen. Puoli seitsemän. Ei auttanut, kuin nousta sängystä; oli pakattava vähät matkatavarat ennen aamiaista. Kananmunia, paistettua riisiä ja croissanteja, niillä piti jaksaa rajalle asti. Seuraa piti äänekäs kiinalainen turistiryhmä.
Check out ja laukku kantoon. Vaaleanbeesi Toyota Corolla odotti Lin Ratanak Angkor hotellin pihassa. Oltiin ajettu jo jonkin matkaa, kun Inni luki matkaohjelmasta, että hintaan sisältyi visiitti antiikkimarkkinoille. No sinne piti siis päästä. Kuski mutisi vastaan, mutta teki uukkarin ja vei ison antiikkikaupan eteen. Ei mitkään markkinat, eikä varmaan matkaohjelmassa tarkoitettu mesta, mutta oli sielläkin tavaraa, uutta ja vanhaa. Ostettiin Angkor Wat lautanen, kartta ja kirja – kerätään niitä muistuttumaan kokemuksista. Päästiin puolessa tunnissa takaisin matkaan, kuski oli kiukkuinen ja kaahasi kuin joku diibe. ”Could you drive a little slower please.” Heebo hidasti vähän, mutta viiden minuutin päästä vauhtia oli taas toista sataa. Se oli liikaa maassa, jossa liikennesäännöt oli lähinnä ohjeellisia. Yritin laskea verenpainetta Hanoin Street poetryllä. Se toimi. Kuoleman pelko unohtui.
Päästiin hengissä Poipetiin ja kuski yritti saada meitä ulos koslasta. Olisko ollut kiire jonnekin. Opasta ei kuitenkaan näkynyt enkä halunnut jäädä ilman mitään kontaktia, joten istuin itsepäisesti takapenkillä. Kuski soitteli, ilmeisesti oppaalle, ja ääni alkoi nousta. Oltiin ilmeisesti etuajassa ja opas vasta matkalla, odottaminen oli palkka siitä kaahaamisesta. Parinkymmenen minuutin päästä joku koputti ikkunaan, se oli se sama taikkuopas kuin toissa päivänä. Kuski pääsi matkaan – ilman tippiä. Sitten rajan yli; ensin Kambodzan passintarkastukseen ja sieltä Thaimaan vastaavaan. Samat rutiinit kuin tullessa. Aranyaprathetissa mentiin ensimmäiseksi vetään bursat.
Parkkiksella odotti pähee valkoinen väni: Monivärinen nahkasisustus, isot ämyrit ja ledivaloja. Viimeinen etappi mentiin tyylillä. Kymmenen tuntia hotellilta lähdön jälkeen kurvattiin Pattayan kämpän pihaan. Muuntaja sirisi, niin kuin aina. Vastapäisessä risubaarissa paikallinen starba skulas skittaa ja vinku rock klassikoita. Ilta oli vasta alussa.

​Oltiin ihasteltu jo hetki pikimustassa taivaassa tuikkivia valopilkkuja, kun autonvalot sokaisivat meidät. Lin Ratanak Angkor Hotellin pihalampun valokeila osui logoon valkoisen pakun kyljessä: Angkor Mondial restaurant. Sinne oltiin menossa; se oli meidän kyyti. Kuski kiirehti avaamaan sivuovea. Kymmenen minuutin ajo ja dörtsi auki. Koristeelliset valaistut pylväät ja lasiovi johdattivat isoon eteisaulaan, josta meidät ohjattiin pöytään. Saatiin paikat ihan esiintymislavan vierestä, matkatoimisto oli hoitanut hyvin hommansa. Valtavassa salissa oli oikealla seinällä esiintymislava ja vasemmalla noutopöydät, niiden välissä parikymmentämetrisiä pöytiä rivissä. Paikka oli täysi, useampi sata ihmistä.
Noutopöydillä oli kymmeniä erilaisia ruokia: Oli lämpimiä ja kylmiä, oli Kambodzalaista, oli Kiinalaista, oli Thaimaalaista, varmuuden vuoksi oli ranskalaisia ja makkaroita nirsoja länkkäreitä varten. Toisessa päässä oli juomat: Mehuja, vodaa, viiniä ja bissee. Laskin hanasta itselleni tuopillisen. 
Ehdittiin juuri takaisin pöytään, kun lavan nurkassa oleva kuusimiehinen bändi alkoi skulaa rom kbachia, perinteistä Kambodzalaista musiikkia. Lavan valot syttyivät. Takaseinään oli maalattu Angkor Thomin Etäläportti. Nurkan takaa lipui lavalle hitain liikkein vääntelehtivä mimmi kullanvärisessä Sampotissa, päässä oli kultainen suippo kruunu. Perässä tuli valkoisiin pukeutunut naamioitunut kundi puukko kädessä. Se oli Apsaroiden tanssia. Stoori jäi epäselväksi, miksi se kundi uhkaili sitä mimmiä geklulla. Seuraavassa esityksessä oli nuoria kundeja ja mimmejä, kolme molempia. Ne tanssi ja naputteli samalla rytmejä puolikkailla kookospähkinän kuorilla. Se oli kai jonkinlainen kosintatanssi.
Homma jatkoi toisella keglutanssilla, nyt mimmillä oli sininen Sampot ja kundilla punaiset vaatteet ja kullanvärinen monsterinaamari. Kundi kierteli mimmiä puukko kädessään, muttei edes uusinta avannut sen motiiveja. Pitäisi varmaan tuntea Khmerien historiaa, että stoorit ja symboliikka aukeaisi. Sitten oli toinen kosintatanssi, nyt rytmiä naputeltiin jonkinlaisilla kapuloilla. Viimeisen numeron aloitti mimmi valkoisessa Sampotissa ja myohemmin messiin tuli kolme mimmiä lisää. Tanssi loppui, mutta bändi jatkoi skulaamistaan ja me tutustuttiin kymmenen metriä pitkään jälkiruokapöytään. Makeiden jälkeen oli vielä aikaa parille bisselle.
 Tsiigaa stoorin fotot.

Matkaan olisi kuulunut visiitti Wat Thmain kuolemankentille, mutta skipattiin se, kun brutaali ihmistenlahtaus ei meitä kiinnostanut. Ajettiin siis Bayonista suoraan Tonle Sap järvelle, joka on käytännössä Kambodzan ainoa järvi, jos jätetään laskuista pari mitätöntä lutakkoa. 20 km automatkalla nähtiin lautabytinkejä, jotka oli rakennettu kymmenmetristen paalujen päälle. Järven pinnankorkeus kuulemma vaihteli 10 metriä kuivan- ja tulvakauden välillä ja tulvakaudella järven koko kymmenkertaistui. Nyt oli kuivakausi ja järvi pienimmillään.
Saavuttiin joelle, jonka rannassa oli kymmeniä sinisiä botskeja. Ylhäällä törmällä tulvaveden ulottumattomissa oli uudehko rakennus, jossa oli rafla, kauppa ja lipputoimisto. Opas osti flabat ja me jädet ja lisää vodaa. Jonotettiin laiturilla muutama minuutti botskia. Opas sanoi jotakin kipparille ja saatiin koko botski omaan käyttöön. Se oli pitkä ja kapea ja molemmilla sivuilla oli rivissä tuoleja, katto suojasi auringolta. Vedettiin pakolliset pelastusliivit päälle, kevyessä luottamuspulassa rähjäistä menopeliä kohtaan olisin kyllä pukenut ne ilman pakkoakin. Botski tönäistiin irti laiturista ja moottori ärjäisi käyntiin, potkuri parimetrisen akselin päässä alkoi työntää meitä eteenpäin.
Alkumatka ajettiin pitkin ruskeavetistä jokea. Rannassa oli pelti- ja ruokokattoisia seinättömiä majoja, ilman suojaa säältä tai varkailta, ilman yksityisyyttä – ihmisten koteja. Niiden paikkaa vaihdettiin tulvakauden alkaessa. Ohitettiin napaansa myöten vedessä seisova kalastaja, joka heitti verkkoaan ja kelasi takaisin syötävän toivossa. Kiistaton todiste vedenpinnan vaihtelusta oli vene puun yläoksilla.   
Jonkin matkan päässä joki yhtyi järveen ja ohitettiin ensimmäiset kelluvat talot. Pian horisonttiin alkoi piirtyä kokonaisen kylän skyline: The floating village. Kymmeniä ponttoonien – useimmiten tynnyrien – päälle rakennettuja taloja, joissa oli siniset lautaseinät ja peltikatto, terassi ja sen eteen kiinnitetty botski. Terasseilla oli pyykkiä kuivamassa ja kukkia. Ihmisellä on luontainen tarve yrittää tehdä elinympäristöstään viihtyisämpi. Yhdessä talossa terassin puolella ei ollut seinää ja päästiin tsiigaan sisälle. Talossa oli yksi huone, josta oli verholla erotettu nukkumisalue. Toisella sivulla oli pieni kaasuhella, kattiloita ja ämpäreitä. Terassilla istui pikkutyttö syömässä riisiä kulhostaan ja hymyili meille. Talojen välissä naiset meloivat vihanneksia ja lapsia kyydissään. Kylässä oli kauppa, kirkko ja rafla, joista viimeiseen poikettiin. Hörpättiin Kokikset isolla terassilla. Aurinko suunnitteli laskeutuvansa ja vaihtoi värinsä oranssiin. Ohi pyrhältäneessä botskissa oli 20 lasta reput selässä tulossa koulusta. Heilutin niille ja ne takaisin. Kaupunki vaihtoi paikkaa veden pinnankorkeuden mukaan.
Palattiin takaisin lähtöpisteeseen. Veneretki oli kestänyt puolitoista tuntia. Jäljellä oli enää paluu hotellille ja hyvästit ja tippi oppaalle. 
Tsiigaa stoorin fotot.

​Ta Prohmin jälkeen seuraava pysähdys oli Elefanttiterassi – Terrace of the Elephants. Tien vieressä olevan kiviterassin seinään oli kaiverrettu elefantin kuvia, oikeasti vain päitä ja kärsiä, siitä se nimi tuli. Terassi oli pala muinaisen Angkor Thomin kuninkaan palatsin muuria. Lukuun ottamatta terassia, sisäänkäynnin ja muurinpätkän jäänteitä, jäljellä oli vain kivikasoja pitkin poikin nurmikkoa. 10 minuutissa saatiin paikka tsiigattua. Kuvauksellinen mesta, jonka olisi yhtä hyvin voinut ohittaakin.
600 metrin päästä sitten löytyikin mielenkiintoista nähtävää: Hyvin säilynyt Bayon temppeli, joka oli aikoinaan ollut Angkor Thom kaupungin tärkein temppeli. Päästettiin kuski siestalle ja lähdettiin oppaan kanssa tutkimusmatkalle. Kiivettiin kivileijonien ja -riikinkukkojen vartioimat portaat, joiden yläpäässä oppaan mukaan oli ollut itäinen gopura. No oli tai ei, niin ei siitä ollut jäljellä kuin lattia ja pylväitä. Jatkettiin ulompaan pylväskäytävään, joka oli joskus ympäröinyt koko temppelin. Seiniin ja pylväisiin oli kuvattu silloista elämää, ovien ja ikkunoiden puitteet oli koristeltu ornamenteilla.
Ylemmällä terassilla sitten oli ne 37 kuuluisaa naamatornia, niistähän me turistit paikka tunnetaan; 200 kiveen hakattua Lokevaran arvoituksellista hymyä. Vähän kuin Khmerien kolmiulotteinen Mona Lisa. Kolme nuorta munkkia oli nousemassa massiivisen keskustornin portaita ja Inni olisi halunnut ottaa valokuvan niin, että munkkien kasvot olisi näkyneet. Se ryntäsi perään: “Excuse me, excuse me! Can I take a picture?” Munkit vilkaisivat ihmeissään ja heiluttivat kättään hämillään. Ne ei sanoneet mitään. Opas kiirehti viereen selittämään, että munkit ei koskaan puhu turhaan, vain kun oli tärkeää sanottavaa. Munkeista ei saanut ottaa valokuvia, kun ne uskoivat kameran varastavan niiltä sielun. Sen jälkeen kuvattiin munkkeja vain salaa ja kaukaa. Päivän edetessä kamera tuntui raskaammalta ja raskaammalta, johtuiko se sitten niistä sen sisälle kertyneistä sieluista vai jostain muusta, who knows.  
Opas näytti paikan, missä sai otettua hauskan kuvan: Näytti siltä, kuin kahden tornin naamat olisivat hieroneet neniään yhteen. Temppelissä oli hyvät vibat, siellä alkoi väkisinkin hymyilemään. Meillä meni reilu tunti paikan koluamiseen.
Takaisin Hiaceen ja puun varjossa torkkuva kuski hereille. Muutaman sadan metrin päässä koslan jarrut kirskahtivat ja hypättiin ulos muutamalle nopealle valokuvalle. Angkor Thomin Etäläportissa oli kolme tornia, keskimmäisessä oli samanlaiset hymyilevät kasvot kuin temppelin torneissa. Portille johtavaa tietä reunusti 54 hindumytologian jumalhahmoa, jokaisella uniikit kasvot.
 ​Tsiigaa stoorin fotot.

​Angkor Watista oli vartin automatka Ta Prohm temppeliin, matkassa 9 km. Parkkikselta johti kävelytie metsän läpi temppelille. Ensimmäinen merkki temppelistä oli metsässä oleva puoliksi sortunut gopura, jonka opas kertoi olleen aikanaan pääsisäänkäynti. Se oli ollut osa temppeliä ympäröivää muuria, jonka maa oli aikoja sitten nielaissut.  
Vähän matkaa eteenpäin ja edessä oli kivetty aukio; Tanssijoiden Sali – Hall of dancers – tai siis mitä siitä oli jäljellä eli lattia. Näky vastakkaisessa päädyssä oli surrealistinen: Kasvuston seasta pilkisti gopura, jonka päällä kasvoi puita. Kun kierrettiin rakennuksen toiselle puolelle, nähtiin puiden massiiviset juuret, jotka kiemurtelivat seinillä kuin jättimäinen homerihmasto. Luonto halusi takaisin sen mikä sille kuului. Gopuran vieressä kituvan kapokkipuun ontto runko oli kuin huone, koko meidän tiimi olisi mahtunut puun sisään.   
Temppelissä kuljettiin merkittyä reittiä, joka oli pääosin lankkukäytävää. Se latisti autenttisuuden tuntua. Joka puolella oli kivikasoja, sortuneita seiniä. Restaurointityö oli menossa ja tulisi kestämään vuosikausia, nytkin siellä oli rakennustelineitä ja työmiehiä, jopa pieni nosturi. Oli vaikea hahmottaa, millainen temppelirakennus oli ollut, kokonaisuudesta nyt puhumattakaan. Khmer-arkkitehtuuri kyllä löytyi, kun keskittyi yksityiskohtiin: naisreliefeihin, korkeisiin kaarikäytäviin, nelikulmaisiin pylväisiin, kulmatornien jäännöksiin, ikkunoiden ja ovipielien ornamentteihin. Vaikuttavinta kuitenkin oli ne valtavat satoja vuosia vanhat kapokki- ja viikunapuut, jotka elivät symbioosissa ikivanhojen raunioiden kanssa. Ilman niitä paikka ei olisi päätynyt kulissiksi Tomb Raideriin ja tuskin olisi niin suosittu turistikohde. Tunti riitti hyvin paikkaan tutustumiseen.
Oltiin kävelty aamupäivän aikana sen verran, että hotellin aamiainen oli kulutettu ja ajettiin oppaan valitsemaan raflaan lounaalle. 
Tsiigaa stoorin fotot.

Eilinen hopeanharmaa Hiace pärähti Lin Ratanak Angkor hotellin pihaan ja repsikan paikalta hyppäsi ulos hymyilevä lippalakkinen heebo: ”Good morning guys! I’m your guide today.” Eihän tuollaiselle voinut kiukutella, vaikka olikin vartin myöhässä. Paidan kangasmerkissä luki ’tour guide – Ministry of tourism’, eli virallinen opas se oli. Kuski näytti olevan sama kuin eilen. Ei kun koslaan ja nokka kohti Angkor Watia, siksihän tänne oli tultu. Olin haaveillut tästä siitä asti, kun luin paikasta 90-luvulla matkalehdestä.
Vartin ajo ja oltiin perillä. Dörtsi auki ja kamerareppu selkään. Lippuluukulla ei ollut jonoa ja saatiin nopeasti aluepassit kaulaan. Opas hoiti kustannuspuolen. Myyntikojut kärkkyivät asiakkaita tien molemmin puolin. Portille ei päässyt muuta kautta, joten kauppa kävi varmasti. Oli vettä, mangoja, kookospähkinöitä, ananaksia, jädee… Yksi cowboy-hattuinen kundi myi T-paitoja ja samoja hattuja kuin omassa päässä. Tuk-tuk-kuskit viettivät siestaa; jotkut pelasivat korttia ja joku nukkui vaunun tolppiin pingotetussa riippumatossa. Ne oli tuonut jengin tänne ja odotteli niitä takaisin temppelistä.
Angkor Watia suojasi parisataametriä leveä vesivallihauta, joka oli puolitoista kilometriä kanttiinsa. Opas oli opetellut numerot. Sen yli vievää kivisiltaa vartioi ilkeännäköiset seitsenpäiset riikinkukot. Toisella puolen oli länsimuuri, jota reunusti pylväskäytävät, ja sen keskellä gopuratyylinen Elephant gate. Portissa oli kolme monumentaalista tornia ja niiden alla porttihallit. Keskimmäisestä sisään. Pylväiden välistä tuijotti kahdeksankätinen jumalkuva, jolle oli puettu kullanvärinen kaapu. Sen edessä oli pieni alttari, polvistumistyyny, suitsukekulho ja almulaatikko. Ulkona odotti maaginen näky: Lehtikuvista mieleen etsautuneet viisi tornia livenä, meitä erotti enää 350 metrin piikkisuora Sacred Causeway. Sielua kiduttanut odotus oli vihdoin ohi.
Tien molemmilla puolilla oli rakennukset, joita opas sanoi muinaisiksi kirjastoiksi. Se sanoi tietävänsä hyvän kuvauspaikan ja koukattiin pois Pyhältä tieltä. Heebo oli oikeassa: Lammen rannasta sai kuvaan koko temppelin ja bonuksena sen heijastuksen vedessä. Nurmikolla puun alla joukko apinoita kerjäsi makupaloja turisteilta. Oli paahtavan kuuma, onneksi oli kertoimet iholla ja vodaflaskat völjyssä.
Pyhältä tieltä nousi raput ylös Kunnianterassille – Terrace of honour – ja siitä pääsi pylväskäytävään, mistä erkani molempiin suuntiin uudet pylväskäytävät, jotka kiersivät koko rakennuksen. Käytävien seinänmittaisissa reliefeissä kuvattiin Hindumytologiaa. Jatkettiin ristinmuotoiseen pylväshalliin, jossa oli neljä rituaaliallasta. Niissä oli aikanaan ollut vettä symbolista puhdistautumista varten. Altaiden päällä ei ollut kattoa. Pylväiden välissä istui munkki oranssissa kaavussa rukoilemassa turistien puolesta. Rukouksen päätteeksi sidottiin punainen lanka ranteeseen suojaamaan pahalta silmältä. Vastineeksi piti jättää almulaatikkoon taala tai pari. Myöhemmin näin, kun sama munkki laski paksua dollaripinoa. Altaiden pohjoispuolella oli Tuhannen Buddhan halli – Hall of thousand Buddhas – ja eteläpuolella Kaikujen halli – hall of echoes. Kivipatsaille oli puettu kullanvärisiä kaapuja ja nauhoja. Joka paikka oli koristeltu reliefeillä; katto, seinät, pylväät.
Pylväshallista nousi raput seuraavan kerroksen sisäpihalle, mitä ympäröivän käytävän seinissä oli tasavälein ikkunoita pihalle. Kulmissa oli tornit, mutta sen verran matalat, että kauempaa katsottaessa ne jäävät puiden taakse piiloon. Sisäänkäynnin molemmin puolin oli kirjasto, ovat olleet kovia bleesaan nuo munkit aikoinaan. Pihan keskellä kohosi pyramidimainen rakennus, jonka kulmissa oli tornit ja keskellä 65 metrinen keskustorni. Siinä ne oli ne Angkor Watin symboliset tornit. Ylös oli vain yhdet portaat avoinna yleisölle ja 100 metrin jono. Ei kun hännille ja seisoskelemaan tunniksi. Odotus kompensoitiin ylhäällä, mistä näki koko kompleksin aina Elefanttiportille saakka. Vasta siellä tajusi mestan mahtipontiset mittasuhteet. Jos ei olisi kiivetty sinne ylös, niin tärkeä osa temppeliä olisi jäänyt näkemättä. Pylväskäytäviä oli sielläkin; poikittaiset käytävät muodostivat ristin ja yhdistivät keskustornin ulkokehän käytäviin. Käytävien väliin jäi neljä sisäpihaa. 
Matkalla takaisin autolle opas kertoi paikan olleen alkujaan Hindu-temppeli, mutta nykyään Buddhistien pyhä mesta. Meillä meni siellä noin kolme tuntia ja se oli riittävästi, ei tarvinnut juosta paikasta toiseen. Ja turattiin se tunti siinä jonossa.
Tsiigaa stoorin fotot.

Oli vielä valoisaa, joten lähdettiin tutkimaan ympäristöä. Lin Ratanak Angkor hotelli oli melkein 6-tien varressa, niitä erotti lyhyt tienpätkä, jonka toisella puolella oli skutsi ja toisella puolella aidattu tyhjä tontti ja pari rakennusta. Joka puolella oli roskakasoja. Parkissa olevat tuk-tuk kuskit viittoivat kyytiin ja me pudisteltiin päitämme. Käytiin 6-tiellä ottamassa muutama kuva. Ei se mikään kärrypolku ollut vaan kolme kaistaa molempiin suuntiin; koslat, moottoripyörät, tuk-tukit ja fillarit sulassa sovussa. Autokanta oli kohtuullisen uutta. Tien yli meni lippunauhoja ristiin rastiin. Kaikki talot oli kolmikerroksisia, olikohan kerrosluku lakiin kirjoitettu, who knows. Pitkänenä oli täällä jo niin tuttu näky, ettei kukaan vilkuillut perään.
Takaisin hotellille ja simmarit päälle ja kylpytakissa altaalle. Aidatulla sisäpihalla oli hyvänkokoinen allas. Kaksi kiinalaista miestä seisoskeli altaassa bisset kädessä. Kiinalaiset olivat löytäneet Kambodzan, varsinkin äijät tuli sinne dokaamaan. Muutama veto ilmaa viileämmässä vedessä virkisti kummasti päivän koslassa istumisen jälkeen. Relattiin aurinkotuoleissa, vaikka aurinko olikin pilvien toisella puolen.
Syötiin päivällinen hotellin raflassa, kun se kuului reissun hintaan. Otettiin pöytä ulkoa altaan vierestä. Ensin tuotiin kevätrullia ja vihanneskeitto. Ruokajuomaksi kylmää Angkor-bisseä, oi elämän autuutta. Pääruokana oli naudanlihaa, kanaa ja vihanneksia ja tietysti riisiä. Pimeä tuli kuin napista painamalla. Pihavalot sytytettiin ja taivas sytytti omansa. Kaskaat soittivat serenadia. Naapuripöydässä olevia kiinalaisnaisia lukuun ottamatta oltiin kahdestaan, ne allasveijaritkin oli poissa. Olihan se aika romanttista. 
Haluttiin lähteä Siem Riepin yöhön. Pyydettiin respan tyttöä kirjoittaan paperille night market khmeriksi ja lappu kädessä tuk-tukiin hotellin portin edessä. Tinkimisen jälkeen sovittiin hinnaksi 3 taalaa. US dollarit kävi joka paikassa eikä rielejä tarvinnut vaihtaa. Tuk-tuk oli pähee: veneennäköinen vaunu moottoripyörän perässä. Oli katto ja kaksi penkkiä, tilaa neljälle. Matka kesti 10 minuuttia.
Angkor night market ja pub street oli paikkoja joihin turistit pakkautuvat iltaisin syömään, juomaan ja tuliaisostoksille. Oli Angkor Wat tauluja, Angkor Wat paitoja, Angkor Wat patsaita puusta ja keramiikasta, mutta myös perusvaatteita, laukkuja, huiveja, koruja… Innin kierrellessä myyntikojuja jäin kuuntelemaan kadulla veivaavaa viisimiehistä bändiä: maljanmuotoinen skor toch rumpu, kolme tro ou:ta, joka on kiinalaisen erhun velipuoli, malleteilla soitettava kanteleennäköinen khhim. Ne skulas Kambodzalaista perinnekamaa rom kbachia. Vasta kun luin rahamaljan vieressä olevan tekstin bonjasin mistä oli kyse. Ne oli maamiinojen uhreja ja kun tsiigasin tarkemmin, kaikilta puuttui toinen jalka säärestä alaspäin. Ne elätti itsensä ja perheensä skulaamalla. Laitoin kulhoon 5 taalaa.
Pubstreetillä oli vilinää, baarit ja raflat pursusivat turisteja ja länkkärimusa pauhasi. Jatkettiin suosiolla matkaa illan ykköskohteeseen Hard Rock Cafeeseen. Muutama sata metriä joen rantaan, sen yli ja voila – perillä. Olin selvittänyt reitin etukäteen. Saatiin pöytä terassilta. Iso Angkor-bisse meitsille ja ’Passion fruit mai tai’ rouvalle. Smoke on the water jyrisi ämyreissä. Nelipäinen hevimonsteri väänsi pienellä lavalla hard rock klassikoita. Pitkät tukat ja soitto kulki. Jossain vaiheessa hyppäsi gimma messiin ja varasti vokaalit basistilta. 15 taalaa tarjoilijalle ja kaupan puolelle. T-paita ja jääkaappimagneettikokoelmat kasvoivat ja rahapussi keveni 50 taalalla.
Jalkailtiin takaisin night marketiin ja tingattiin tuk-tukkyyti hotelliin. Onneksi oli hotellin nimi ja osoite lapulla paikallisilla kirjaimilla.
Tsiigaa stoorin fotot.

​Oltiin ajettu reilut pari tuntia löysästi jousitetussa pakussa, kun repsikan paikalla istuva opas alkoi kertomaan päivän ohjelmasta ja pääsi aika nopeasti rajamuodollisuuksiin. Kambodzan rajalla haettaisiin turistiviisumi ja varmistaakseen, ettei tulisi hukkareissu, opas kysyi, että onhan meillä passit mukana. Kaivoin sen esiin repusta ja heiluttelin oppaan näkökentässä omahyväisenä. Se tunne jäi lyhyeksi, kun samassa tajusin, että maastapoistumiskortti ei ollut passin välissä, missä sitä aina säilytän. Kysyin suomeksi Inniltä – ettei opas ymmärtäisi – että oliko meitsin kortti sillä. Ei ollut. Eikä ollut sen omakaan kortti. Ne oli Pattayan kämpällä keittiön pöydällä. Tekstasin kaverille, että oliko se IHAN pakollinen Kambodzaan mennessä. Ja helvetti! Oli se. Tässä sitä oltiin olevinaan maailmanmatkaajia ja tällainen amatöörimäinen moga.
Ei auttanut muuta kuin kertoa oppaalle. Se antoi kaksi mahdollisuutta: Voidaan palata Pattayalle hakemaan kortit, mikä olisi tarkoittanut neljän tunnin lisäajoa ja saman verran vähemmän perillä oloa. Tai sitten se voisi soittaa yhdelle frendilleen, joka hoitaisi meille tyhjät kortit rajalle. Täytettäisiin ne ja jos rajalla kysyttäisiin puuttuvista leimoista, niin heittäydyttäisiin tyhmiksi ja ihmeteltäisiin, etteikö muka ole. Lentokentän virkailija oli kai unohtanut leimata, kun oli jonoa. Vähän oli ontuva selitys, mutta ei oikeastaan ollut vaihtoehtoa eli päätettiin yrittää. Sehän tietysti bungas ekstraa, ei mitään tsuferahoja vaan 2000 batia. Suolainen hinta parista paperin palasesta. Kysyin oppaalta, että mitä jos jäädään kiinni passintarkastuksessa. ”It is a police matter! It’d be shit thing for my friend”, se sanoi eikä hymyillyt yhtään. ”Okay! We take it.” Opas otti puhelun ja matka jatkui.  
Jossain vaiheessa kosla kaarsi huoltiksen pihaan ja tankin viereen. Opas komensi ulos. Kaasuautoja oli räjähdellyt sen verran, että enää niissä ei saanut olla ihmisiä tankkauksen aikana. Pumpun kylkeen oli teipattu kuva räjähtäneestä autosta muistuttamaan asiasta. Paljon tehokkaampi kuin joku varoitusteksti – eihän kaikki kuskit osaa lukea. Teki hyvää jaloitella, varsinkin kun tiesi, että tietä riitti vielä pitkään. Käytiin ostamassa pari flaskaa vodaa ja takaisin Hiacen viileään mikroilmastoon. Thaimaa oli Toyotan luvattu maa; joka toisessa autossa oli kolmen soikion logo. Pihaan jäi pölypilvi ja rekkakuski yytsiin. Nupin takana oli pino kaasusäiliötä.
En ole mikään aamuherätysten vihollinen, mutta tänään oli noustu sängystä kuudelta ja näin lomalla se oli liian aikaisin, varsinkin kun oli menty goisaan yhden aikoihin. Kyyti oli tullut seitsemältä kämpille. Ostettiin tää kolmen päivän reissu paikallisesta matkatoimistosta – K.C.T. Angkor travel oli byroon nimi – ja se oli all inclusive: Kyydit, hotelli, ruoat, vakuutukset, englanninkielinen opas ja sisäänpääsymaksut. Eihän se sitten ilmaista ollut vaan bungas 20000 batia kahdelta eli noin 560 Ernoa.
Puolelta päivin saavuttiin Aranyaprathetiin ja pysähdyttiin peltiseinäisen rakennuksen eteen. Tien vieressä luki ’visa arrangement express’. Paikka muistutti teollisuushallia, mutta siinä oli rafla, kauppa ja viisumitoimisto samassa. Marssittiin oppaan perässä saluunaan, oltiin ainoat asiakkaat. Pöytään tuotiin heti viisumilomakkeet ja pännä. Ne piti maksaa käteisellä sille naiselle; 2800 batia eli 80 Ernoa yhteensä. Kun laput oli valmiit, sama nainen otti ne ja hävisi passien kanssa ovesta. Rispaantuneella listalla oli kymmenkunta vaihtoehtoa. Otettiin molemmat riisiä ja kanaa, oli siinä vähän vihanneksiakin. Sen kylkeen sai kokiksen ja flaskan vodaa. Ihan hyvää perusmättöä. Kun passeja ei kuulunut, niin haettiin jälkkäriksi jädet kaupasta. Tunnin verran siihen tuhrautui, mutta sitten meillä oli passeissa vihreät Kambodzan viisumit. 
Seuraavaksi piti hoitaa ne maastapoistumiskortit. Kuusi kilometriä raja-asemalle ja kosla parkkiin. Kuski jäi siestalle ja opas lähti viemään meitä parkkiksen läpi Rong Kleu Marketin nurkan taakse. Se kertoi, että tällä samalla paikalla oli pakolaisleiri Punaisten Khmerien aikana seitkytluvulla. Niistäkin jutuista oli vasta 50 vuotta! Opas vilkuili ympärilleen ja näpytteli kännyään. Kymmenen minuutin päästä paikalle ilmestyi taikkukundi. Annoin sille kahisevaa ja se veti taskusta kaksi tyhjää lappua. Täytettiin ne siinä. Sitten ei kun koittamaan.
Pitkänenien passintarkastus oli toisessa kerroksessa, alakerta oli paikallisille. Opas vei Innin toiseen saliin, sillä kun oli Kiinan passi ja viisumi Thaimaahan. Itse jäin kiemurtelevan jonon hännille muiden turistien jatkoksi, näköjään aika moni muukin oli menossa Siem Riepiin. Tää oli sitä lähimpänä oleva rajanylitysmesta. Jono mateli piinaavan hitaasti, vain kaksi neljästä tarkastuskopista oli auki. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan. Kielten kakofonia oli hämmentävää. Odotellessa oli aikaa miettiä mitä sanoisin, jos ne kysyisivät kortista. Sitten kun seisoin siinä kopin edessä ja tuima naisvirkailija tuijotti vuoron perään passia ja mun feissiä ja olin valmiina kertomaan keksityn totuuden, niin se löi leiman passiin ja laittoi kortin muiden joukkoon. 
Opas odotti ulkona ja lähti heti viemään meitsiä katettua käytävää. Jäin nojaileen kaiteeseen yhden raflan eteen, kun se palasi takaisin etsimään Inniä. Ihmisiä virtasi ohi. Tarkistin viestit muutaman minuutin välein. Ei mitään, radiohiljaisuus. Meni puoli tuntia eikä kumpaakaan kuulunut. Olin ihan varma, että Inni oli jäänyt kiinni ja että sitä kuulusteltiin. Kohta skoudet tulisi hakemaan meitsin, odotin koppalakkien ilmestyvän minä hetkenä hyvänsä. Mielikuvitus lähti laukalle, oli tullut katsottua liikaa leffoja. Iso kivi vierähti sydämeltä – onneksi ei sentään varpaille – kun vihdoin näin Innin ihmisjoukossa. Siellä toisessa salissa oli ollut vain yksi virkailija ja sekin oli mennyt tsufelle kesken kaiken. Sitten porukalla kolmitornisen Khmeriläisen portin ali ja siinä sitä oltiin Poipetissa, tai oikeastaan oltiin vasta ’on no man’s land’. Sillä kapealla maiden rajojen välisellä kaistaleella oli kasinoita, että Thaimaasta pystyi käymään pelaamassa rajaa ylittämättä. Sitten oli vuorossa Kambodzan passintarkastus.
Poipet oli rähjänen rajakaupunki, meille pelkkä rajanylityspaikka, josta haluttiin pikaisesti jatkaa matkaa. Marssittiin passintarkastuksesta suoraan tien poskessa odottavaan uuteen pakuun. Tämäkin oli Hiace ja hopeanharmaa, oikeastaan vain rekkarit oli muuttuneet toisen värisiksi. Saatiin uusi kuski ja uusi opas. Thaiopas moikkas ja lähti takaisin Pattayalle. Mekin päästiin vihdoin matkaan. Kyydissä oli jenkkiäijä, joka jauhoi taukoamatta etelänaksenttiaan. Se oli tullut tsugella Bangkokista ja matkusteli yksin Aasiassa, eläkkeellä kuulemma oli aikaa. Heitettiin se kilometrin päähän rautatieasemalle.
Kuski ei puhunut englantia ja tämä opas oli introvertti, joten me keskityttiin maisemiin. Laitoin iPhoneen Hanoi Rocksin 'Oriental beatin’ soimaan, se vaan sopi hetkeen. ”I'm gonna take a holiday be somewhere far away. I won't be back for a while…” Ajettiin ensin Phnom Penhiin menevää 5-tietä ja sitten käännyttiin Siem Riepiin vievälle 6-tielle. Tiet oli päällystettyjä ja yllättävän hyvässä kunnossa. Ajettiin läpi kylien ja välillä oltiin keskellä silmin kantamattomiin jatkuvia peltoja, joissa törrötti palmuja siellä täällä ja takana siinsi vuoret. So fucking beautiful!
Rajalta Siem Riepiin oli 150 km. Noin puolivälissä tehtiin pakollinen pysähdys turistikrääsäkauppaan. Oppaat hoiti asiakkaita tutuilleen. Vessassa piti käydä, reikä lattiassa löytyi ulkoa kaupan takaa, paperi piti olla omasta takaa. Kaupassa myyjä yritti pakkomyydä kaikkea ja suuttui, kun ei ostettu kuin pari flaskaa vodaa ja rouvalle puinen kampa. Ei meidän paikka; äkkiä koslaan ja matkaan. 
Neljän aikoihin sitten kurvattiin sisään Lin Ratanak Angkor hotellin portista. Valkoinen kolmikerroksinen Khmer-tyylinen rakennus ja pääoven fasadi antoi ulospäin tyylikkään vaikutelman. Pikkolo kiirehti hakemaan pakaasit, eihän meillä ollut kuin yksi lentolaukku mukana, mutta kantakoon. Aula oli toisesta maailmasta ja ajasta, siitä tuli koloniaalinen vaikutelma. Kaikki oli tummaa mahonkia: katto, seinät, pylväät ja palvelutiski. Lattia oli eri kivilajeista, oli kaariovia ja patsaita. Vastaanottovirkailija osasi muutaman sanan englantia ja saatiin check in tehtyä. Opas kirjoitti paperille, monelta meidät tultaisiin aamulla hakemaan. Sitten se lähti eikä nähty miestä sen koommin.  
Pikkolo sieppasi laukun ennen kuin ehdin itse siihen tarttumaan ja kantoi sen huoneeseen. Dollarin seteli venytti suupieliin hymyn. Huone oli iso ja siisti, tunkkaisesta ilmasta päätellen ollut pidempään käyttämättä. Vaalean keltaiset seinät, mahonkihuonekalut, iso ikkuna ja koko kerroksen levyinen parveke, muttei kuitenkaan ovea sinne. Puhelin ja televisio oli jäänteitä ysäriltä. Paikallisen luokituksen mukaan hotellilla oli neljä tähteä.