Ihmeellinen Angkor Wat.

Eilinen hopeanharmaa Hiace pärähti Lin Ratanak Angkor hotellin pihaan ja repsikan paikalta hyppäsi ulos hymyilevä lippalakkinen heebo: ”Good morning guys! I’m your guide today.” Eihän tuollaiselle voinut kiukutella, vaikka olikin vartin myöhässä. Paidan kangasmerkissä luki ’tour guide – Ministry of tourism’, eli virallinen opas se oli. Kuski näytti olevan sama kuin eilen. Ei kun koslaan ja nokka kohti Angkor Watia, siksihän tänne oli tultu. Olin haaveillut tästä siitä asti, kun luin paikasta 90-luvulla matkalehdestä.
Vartin ajo ja oltiin perillä. Dörtsi auki ja kamerareppu selkään. Lippuluukulla ei ollut jonoa ja saatiin nopeasti aluepassit kaulaan. Opas hoiti kustannuspuolen. Myyntikojut kärkkyivät asiakkaita tien molemmin puolin. Portille ei päässyt muuta kautta, joten kauppa kävi varmasti. Oli vettä, mangoja, kookospähkinöitä, ananaksia, jädee… Yksi cowboy-hattuinen kundi myi T-paitoja ja samoja hattuja kuin omassa päässä. Tuk-tuk-kuskit viettivät siestaa; jotkut pelasivat korttia ja joku nukkui vaunun tolppiin pingotetussa riippumatossa. Ne oli tuonut jengin tänne ja odotteli niitä takaisin temppelistä.
Angkor Watia suojasi parisataametriä leveä vesivallihauta, joka oli puolitoista kilometriä kanttiinsa. Opas oli opetellut numerot. Sen yli vievää kivisiltaa vartioi ilkeännäköiset seitsenpäiset riikinkukot. Toisella puolen oli länsimuuri, jota reunusti pylväskäytävät, ja sen keskellä gopuratyylinen Elephant gate. Portissa oli kolme monumentaalista tornia ja niiden alla porttihallit. Keskimmäisestä sisään. Pylväiden välistä tuijotti kahdeksankätinen jumalkuva, jolle oli puettu kullanvärinen kaapu. Sen edessä oli pieni alttari, polvistumistyyny, suitsukekulho ja almulaatikko. Ulkona odotti maaginen näky: Lehtikuvista mieleen etsautuneet viisi tornia livenä, meitä erotti enää 350 metrin piikkisuora Sacred Causeway. Sielua kiduttanut odotus oli vihdoin ohi.
Tien molemmilla puolilla oli rakennukset, joita opas sanoi muinaisiksi kirjastoiksi. Se sanoi tietävänsä hyvän kuvauspaikan ja koukattiin pois Pyhältä tieltä. Heebo oli oikeassa: Lammen rannasta sai kuvaan koko temppelin ja bonuksena sen heijastuksen vedessä. Nurmikolla puun alla joukko apinoita kerjäsi makupaloja turisteilta. Oli paahtavan kuuma, onneksi oli kertoimet iholla ja vodaflaskat völjyssä.
Pyhältä tieltä nousi raput ylös Kunnianterassille – Terrace of honour – ja siitä pääsi pylväskäytävään, mistä erkani molempiin suuntiin uudet pylväskäytävät, jotka kiersivät koko rakennuksen. Käytävien seinänmittaisissa reliefeissä kuvattiin Hindumytologiaa. Jatkettiin ristinmuotoiseen pylväshalliin, jossa oli neljä rituaaliallasta. Niissä oli aikanaan ollut vettä symbolista puhdistautumista varten. Altaiden päällä ei ollut kattoa. Pylväiden välissä istui munkki oranssissa kaavussa rukoilemassa turistien puolesta. Rukouksen päätteeksi sidottiin punainen lanka ranteeseen suojaamaan pahalta silmältä. Vastineeksi piti jättää almulaatikkoon taala tai pari. Myöhemmin näin, kun sama munkki laski paksua dollaripinoa. Altaiden pohjoispuolella oli Tuhannen Buddhan halli – Hall of thousand Buddhas – ja eteläpuolella Kaikujen halli – hall of echoes. Kivipatsaille oli puettu kullanvärisiä kaapuja ja nauhoja. Joka paikka oli koristeltu reliefeillä; katto, seinät, pylväät.
Pylväshallista nousi raput seuraavan kerroksen sisäpihalle, mitä ympäröivän käytävän seinissä oli tasavälein ikkunoita pihalle. Kulmissa oli tornit, mutta sen verran matalat, että kauempaa katsottaessa ne jäävät puiden taakse piiloon. Sisäänkäynnin molemmin puolin oli kirjasto, ovat olleet kovia bleesaan nuo munkit aikoinaan. Pihan keskellä kohosi pyramidimainen rakennus, jonka kulmissa oli tornit ja keskellä 65 metrinen keskustorni. Siinä ne oli ne Angkor Watin symboliset tornit. Ylös oli vain yhdet portaat avoinna yleisölle ja 100 metrin jono. Ei kun hännille ja seisoskelemaan tunniksi. Odotus kompensoitiin ylhäällä, mistä näki koko kompleksin aina Elefanttiportille saakka. Vasta siellä tajusi mestan mahtipontiset mittasuhteet. Jos ei olisi kiivetty sinne ylös, niin tärkeä osa temppeliä olisi jäänyt näkemättä. Pylväskäytäviä oli sielläkin; poikittaiset käytävät muodostivat ristin ja yhdistivät keskustornin ulkokehän käytäviin. Käytävien väliin jäi neljä sisäpihaa. 
Matkalla takaisin autolle opas kertoi paikan olleen alkujaan Hindu-temppeli, mutta nykyään Buddhistien pyhä mesta. Meillä meni siellä noin kolme tuntia ja se oli riittävästi, ei tarvinnut juosta paikasta toiseen. Ja turattiin se tunti siinä jonossa.
Tsiigaa stoorin fotot.