Pattayalta Siem Riepiin.

​Oltiin ajettu reilut pari tuntia löysästi jousitetussa pakussa, kun repsikan paikalla istuva opas alkoi kertomaan päivän ohjelmasta ja pääsi aika nopeasti rajamuodollisuuksiin. Kambodzan rajalla haettaisiin turistiviisumi ja varmistaakseen, ettei tulisi hukkareissu, opas kysyi, että onhan meillä passit mukana. Kaivoin sen esiin repusta ja heiluttelin oppaan näkökentässä omahyväisenä. Se tunne jäi lyhyeksi, kun samassa tajusin, että maastapoistumiskortti ei ollut passin välissä, missä sitä aina säilytän. Kysyin suomeksi Inniltä – ettei opas ymmärtäisi – että oliko meitsin kortti sillä. Ei ollut. Eikä ollut sen omakaan kortti. Ne oli Pattayan kämpällä keittiön pöydällä. Tekstasin kaverille, että oliko se IHAN pakollinen Kambodzaan mennessä. Ja helvetti! Oli se. Tässä sitä oltiin olevinaan maailmanmatkaajia ja tällainen amatöörimäinen moga.
Ei auttanut muuta kuin kertoa oppaalle. Se antoi kaksi mahdollisuutta: Voidaan palata Pattayalle hakemaan kortit, mikä olisi tarkoittanut neljän tunnin lisäajoa ja saman verran vähemmän perillä oloa. Tai sitten se voisi soittaa yhdelle frendilleen, joka hoitaisi meille tyhjät kortit rajalle. Täytettäisiin ne ja jos rajalla kysyttäisiin puuttuvista leimoista, niin heittäydyttäisiin tyhmiksi ja ihmeteltäisiin, etteikö muka ole. Lentokentän virkailija oli kai unohtanut leimata, kun oli jonoa. Vähän oli ontuva selitys, mutta ei oikeastaan ollut vaihtoehtoa eli päätettiin yrittää. Sehän tietysti bungas ekstraa, ei mitään tsuferahoja vaan 2000 batia. Suolainen hinta parista paperin palasesta. Kysyin oppaalta, että mitä jos jäädään kiinni passintarkastuksessa. ”It is a police matter! It’d be shit thing for my friend”, se sanoi eikä hymyillyt yhtään. ”Okay! We take it.” Opas otti puhelun ja matka jatkui.  
Jossain vaiheessa kosla kaarsi huoltiksen pihaan ja tankin viereen. Opas komensi ulos. Kaasuautoja oli räjähdellyt sen verran, että enää niissä ei saanut olla ihmisiä tankkauksen aikana. Pumpun kylkeen oli teipattu kuva räjähtäneestä autosta muistuttamaan asiasta. Paljon tehokkaampi kuin joku varoitusteksti – eihän kaikki kuskit osaa lukea. Teki hyvää jaloitella, varsinkin kun tiesi, että tietä riitti vielä pitkään. Käytiin ostamassa pari flaskaa vodaa ja takaisin Hiacen viileään mikroilmastoon. Thaimaa oli Toyotan luvattu maa; joka toisessa autossa oli kolmen soikion logo. Pihaan jäi pölypilvi ja rekkakuski yytsiin. Nupin takana oli pino kaasusäiliötä.
En ole mikään aamuherätysten vihollinen, mutta tänään oli noustu sängystä kuudelta ja näin lomalla se oli liian aikaisin, varsinkin kun oli menty goisaan yhden aikoihin. Kyyti oli tullut seitsemältä kämpille. Ostettiin tää kolmen päivän reissu paikallisesta matkatoimistosta – K.C.T. Angkor travel oli byroon nimi – ja se oli all inclusive: Kyydit, hotelli, ruoat, vakuutukset, englanninkielinen opas ja sisäänpääsymaksut. Eihän se sitten ilmaista ollut vaan bungas 20000 batia kahdelta eli noin 560 Ernoa.
Puolelta päivin saavuttiin Aranyaprathetiin ja pysähdyttiin peltiseinäisen rakennuksen eteen. Tien vieressä luki ’visa arrangement express’. Paikka muistutti teollisuushallia, mutta siinä oli rafla, kauppa ja viisumitoimisto samassa. Marssittiin oppaan perässä saluunaan, oltiin ainoat asiakkaat. Pöytään tuotiin heti viisumilomakkeet ja pännä. Ne piti maksaa käteisellä sille naiselle; 2800 batia eli 80 Ernoa yhteensä. Kun laput oli valmiit, sama nainen otti ne ja hävisi passien kanssa ovesta. Rispaantuneella listalla oli kymmenkunta vaihtoehtoa. Otettiin molemmat riisiä ja kanaa, oli siinä vähän vihanneksiakin. Sen kylkeen sai kokiksen ja flaskan vodaa. Ihan hyvää perusmättöä. Kun passeja ei kuulunut, niin haettiin jälkkäriksi jädet kaupasta. Tunnin verran siihen tuhrautui, mutta sitten meillä oli passeissa vihreät Kambodzan viisumit. 
Seuraavaksi piti hoitaa ne maastapoistumiskortit. Kuusi kilometriä raja-asemalle ja kosla parkkiin. Kuski jäi siestalle ja opas lähti viemään meitä parkkiksen läpi Rong Kleu Marketin nurkan taakse. Se kertoi, että tällä samalla paikalla oli pakolaisleiri Punaisten Khmerien aikana seitkytluvulla. Niistäkin jutuista oli vasta 50 vuotta! Opas vilkuili ympärilleen ja näpytteli kännyään. Kymmenen minuutin päästä paikalle ilmestyi taikkukundi. Annoin sille kahisevaa ja se veti taskusta kaksi tyhjää lappua. Täytettiin ne siinä. Sitten ei kun koittamaan.
Pitkänenien passintarkastus oli toisessa kerroksessa, alakerta oli paikallisille. Opas vei Innin toiseen saliin, sillä kun oli Kiinan passi ja viisumi Thaimaahan. Itse jäin kiemurtelevan jonon hännille muiden turistien jatkoksi, näköjään aika moni muukin oli menossa Siem Riepiin. Tää oli sitä lähimpänä oleva rajanylitysmesta. Jono mateli piinaavan hitaasti, vain kaksi neljästä tarkastuskopista oli auki. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan. Kielten kakofonia oli hämmentävää. Odotellessa oli aikaa miettiä mitä sanoisin, jos ne kysyisivät kortista. Sitten kun seisoin siinä kopin edessä ja tuima naisvirkailija tuijotti vuoron perään passia ja mun feissiä ja olin valmiina kertomaan keksityn totuuden, niin se löi leiman passiin ja laittoi kortin muiden joukkoon. 
Opas odotti ulkona ja lähti heti viemään meitsiä katettua käytävää. Jäin nojaileen kaiteeseen yhden raflan eteen, kun se palasi takaisin etsimään Inniä. Ihmisiä virtasi ohi. Tarkistin viestit muutaman minuutin välein. Ei mitään, radiohiljaisuus. Meni puoli tuntia eikä kumpaakaan kuulunut. Olin ihan varma, että Inni oli jäänyt kiinni ja että sitä kuulusteltiin. Kohta skoudet tulisi hakemaan meitsin, odotin koppalakkien ilmestyvän minä hetkenä hyvänsä. Mielikuvitus lähti laukalle, oli tullut katsottua liikaa leffoja. Iso kivi vierähti sydämeltä – onneksi ei sentään varpaille – kun vihdoin näin Innin ihmisjoukossa. Siellä toisessa salissa oli ollut vain yksi virkailija ja sekin oli mennyt tsufelle kesken kaiken. Sitten porukalla kolmitornisen Khmeriläisen portin ali ja siinä sitä oltiin Poipetissa, tai oikeastaan oltiin vasta ’on no man’s land’. Sillä kapealla maiden rajojen välisellä kaistaleella oli kasinoita, että Thaimaasta pystyi käymään pelaamassa rajaa ylittämättä. Sitten oli vuorossa Kambodzan passintarkastus.
Poipet oli rähjänen rajakaupunki, meille pelkkä rajanylityspaikka, josta haluttiin pikaisesti jatkaa matkaa. Marssittiin passintarkastuksesta suoraan tien poskessa odottavaan uuteen pakuun. Tämäkin oli Hiace ja hopeanharmaa, oikeastaan vain rekkarit oli muuttuneet toisen värisiksi. Saatiin uusi kuski ja uusi opas. Thaiopas moikkas ja lähti takaisin Pattayalle. Mekin päästiin vihdoin matkaan. Kyydissä oli jenkkiäijä, joka jauhoi taukoamatta etelänaksenttiaan. Se oli tullut tsugella Bangkokista ja matkusteli yksin Aasiassa, eläkkeellä kuulemma oli aikaa. Heitettiin se kilometrin päähän rautatieasemalle.
Kuski ei puhunut englantia ja tämä opas oli introvertti, joten me keskityttiin maisemiin. Laitoin iPhoneen Hanoi Rocksin 'Oriental beatin’ soimaan, se vaan sopi hetkeen. ”I'm gonna take a holiday be somewhere far away. I won't be back for a while…” Ajettiin ensin Phnom Penhiin menevää 5-tietä ja sitten käännyttiin Siem Riepiin vievälle 6-tielle. Tiet oli päällystettyjä ja yllättävän hyvässä kunnossa. Ajettiin läpi kylien ja välillä oltiin keskellä silmin kantamattomiin jatkuvia peltoja, joissa törrötti palmuja siellä täällä ja takana siinsi vuoret. So fucking beautiful!
Rajalta Siem Riepiin oli 150 km. Noin puolivälissä tehtiin pakollinen pysähdys turistikrääsäkauppaan. Oppaat hoiti asiakkaita tutuilleen. Vessassa piti käydä, reikä lattiassa löytyi ulkoa kaupan takaa, paperi piti olla omasta takaa. Kaupassa myyjä yritti pakkomyydä kaikkea ja suuttui, kun ei ostettu kuin pari flaskaa vodaa ja rouvalle puinen kampa. Ei meidän paikka; äkkiä koslaan ja matkaan. 
Neljän aikoihin sitten kurvattiin sisään Lin Ratanak Angkor hotellin portista. Valkoinen kolmikerroksinen Khmer-tyylinen rakennus ja pääoven fasadi antoi ulospäin tyylikkään vaikutelman. Pikkolo kiirehti hakemaan pakaasit, eihän meillä ollut kuin yksi lentolaukku mukana, mutta kantakoon. Aula oli toisesta maailmasta ja ajasta, siitä tuli koloniaalinen vaikutelma. Kaikki oli tummaa mahonkia: katto, seinät, pylväät ja palvelutiski. Lattia oli eri kivilajeista, oli kaariovia ja patsaita. Vastaanottovirkailija osasi muutaman sanan englantia ja saatiin check in tehtyä. Opas kirjoitti paperille, monelta meidät tultaisiin aamulla hakemaan. Sitten se lähti eikä nähty miestä sen koommin.  
Pikkolo sieppasi laukun ennen kuin ehdin itse siihen tarttumaan ja kantoi sen huoneeseen. Dollarin seteli venytti suupieliin hymyn. Huone oli iso ja siisti, tunkkaisesta ilmasta päätellen ollut pidempään käyttämättä. Vaalean keltaiset seinät, mahonkihuonekalut, iso ikkuna ja koko kerroksen levyinen parveke, muttei kuitenkaan ovea sinne. Puhelin ja televisio oli jäänteitä ysäriltä. Paikallisen luokituksen mukaan hotellilla oli neljä tähteä.